Vuotta on kulunut vasta puolitoista kuukautta ja voin sanoa, että tämä vuosi on niin mun vuosi. En tiedä, vaikuttaako tähän kaikkeen se, miten viime vuosi loppui. Aivan liian paljon surua ja murhetta. Vuosi vaihdettiin ihanasti siskojen seurassa ja tulipa muutama drinksukin nautittua. Tärkeintä oli kuitenkin olla rakkaiden ihmisten ympäröimänä ja nähdä hymyä ihmisten silmissä, jotka vuoden lopussa saivat kärsiä aivan liikaa. Aikaa on niin pirun vähän, arjessa ja muutenkin. On ihmisiä, jotka merkitsevät kaikista eniten ja vuoden vaihde niiden ihmisten kanssa saman katon alla antoi niin paljon poweria <3
Sillä powerilla on sitten tullut painettua; uusi työpaikka, uusi koulu, uutta aikaa perheelle ja rakkaille. Kaikki on niin hyvin. Uusia ihania ihmsiäkin on kaikkialla! Ai niin, uusi autokin vielä. Eikä sovi unohtaa uutta vaatekokoa.
2010 mä sanoin, että ei ole muuta tietä kuin ylös, en oikeasti ajatellut, että ylös voi mennä näin nopeasti. Hassua, etten edes osaa pelkää sitä alastuloa. Vaikka täältä kolistaisiin alas, voisin sanoa että tämä on niin koettu. Mä olen saanut itselleni jotakin. Mä olen elänyt ihan itselleni. Tai ei, en ole elänyt, vaan tehnyt asioita itselleni ja perheelleni. Tämä ei ole enää mitään päätöntä poukkouilua suuntaan ja sitten toiseen, vaan vihdoinkin meillä jokaisella on selkeä päämäärä. Mä olen kyennyt hoitamaan opiskelun uuden työn ohella. Työn piti olla vain sivuhomma opiskelua rahoittamassa, mutta duunikin osoittautui lottovoitoksi; enemmän työtä kuin luulin, mutta haasteita mä olen aina työltäni halunnut ja sitä nyt olen saanut. 3 viikkoa takana ja ensimmäiset kiitokset tipahti sähköpostiin jo nyt. Työnarmomaanin mieli on onnellinen.
Aurinko paistaa ja kesä tekee tuloaan. Pitää vaan uskoa että huonoja hetkiä seuraa aina jotain hyvää. -Ei sillä että olisin silti unohtanut 2010. Ikävä on edelleen kova.
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
Apu hukassa
Tänä vuonna tähän aiheeseen palataan näköjään uudestaan ja uudestaan. Syksyllä kirjoittelin nuorten surusta.. Nyt on sitten aika puhua meidän aikuisten surusta. Olen menettänyt kahden viikon aikana kaksi ihmistä. Lapseni kummisedän ja parhaimman ystäväni miehen. Kumpikaan ei ollut ns. luonnollinen kuolema.
Ensimmäinen kuolemista sattui aivan hirveästi. Avuttomuus, katumus ja ikävä. Kaksi päivää meni kuin sumussa suru-uutisen jälkeen. Onneksi sain tedä surutyöni kunnolla, tukea omaisia ja itkeä itkuni. Toinen suru-uutisista pakotti minut toimimaan välittömästi, surea en oikeastaan edes osaa vielä. Ystäväni menetti vauvan alkukesästä, ei hän tarvitsisi tätä; Hänen lapsensa isä murhattiin. Kyllä, tekoa tutkitaan murhana. Asiaa ei helpota se, että ystäväni löysi miehen kotiin palattuaan.
Poliisit kehoittivat ystävääni poistumaan kodistaan tutkinnan ajaksi; verkosto on olematon, joten suuntana hotelli. Hotellissa hän yksinään mietti asioita ja soitteli ystävilleen, myös minulle. Oma tilanteeni on mikä on, enkä pystynyt auttamaan muutoin kuin järjestelemällä apua. Ja se vasta mielenkiintoiseksi kuvioksi muodostui. Jälkeen päin ajattelin, kuinka hyvä olikaan että tarjouduin soiton tekemään...
Ensin rikosuhripäivystyksen nettisivuille, josta oli äärimmäisen vaikea löytää oikeaa numeroa. Puhelin tuuttasi varattua jatkuvasti, siinä välissä Punaisen Ristin sivuille ja kriisiapusivulle; soitto Mielenterveysseuraan "Voi kauheaa, ei me pystytä auttamaan. Soita rikosuhripäivystykseen" Useampi yritys siis taas Rikuun. Käynti välillä poliisin nettisivuilla varmistaen, että kyseessä on varmasti oikea numero. Vihdoin vastaus " Meillä ei osaaminen riitä. Soita traumakeskukseen". Traumakeskuksen numero meni välittömästi vastaajaan. Taas nettiin metsästämään traumakeskuksen varanumeroa. Ei löytynyt... Siispä uudelleen Punaisen Ristin sivuille. Sivulla iso lista numeroita, soita tänne jos olet joutunut raiskatuksi, soita sinne jos olet kohdannut psyykkistä väkivaltaa, tässä numero fyysisen väkivallan uhreille. ARGH!!!! Soitin suoraan Punaisen Ristin vaihteeseen ja pyysin yhdistämään suoraan pääkaupunkiseudun kriisipäivystykseen. Puhelun aikana kävin läpi vielä muutaman kirkon kriisiapu-sivua.
Apua ei löytynyt Punaiselta Ristiltäkään, mutta sain kuitenkin sosiaali- ja kriisipäivystysnumeron, joka alkoi tuottamaan tulosta; 2 soittoa lisää ja naishenkilö lupasi ottavansa yhteyttä ystävääni ja lähtevänsä paikan päälle häntä tapaamaan. Kaikkeen tähän meni aikaa lähemmäs kaksi tuntia.
Mitä jos avun tarvitsija olisi itse lähtenyt soittorumbaan? Hän olisi taatusti väsynyt jo ensimmäisen vartin aikana yrittäessään päästä Rikuun läpi. Suomessa on tarjolla apua, mutta kaikki tämä on siroteltu niin moneen lokeroon ja lisäksi mm. Punaisen Ristin toiminta on alueellisesta aktiivisuudesta kiinni. Avun tarvitsija ei taatusti edes osaa ajatella mitä kautta lähteä purkamaan oloaan. Olisi hyvä, että esim. Rikosuhripäivystyksessä olisi lista avun tarjoajista, jotta heti yhden soiton jälkeen ihminen saisi tarvitsemansa avun. Itse olen viime viikkoina etsinyt itselleni vapaaehtoistyötä joistakin näistä paikoista. Sekin näyttää tuskaiselta. En voi apuani tarjota, kun en tiedä mihin tarjota. Miten tämä onkin tehty näin mutkikkaaksi?! Jos nuorten kohdalla apua järjestyykin Mannerheimin lastensuojeluliitosta ja vanhemmilta, entä aikuiset? Harva osaa itse edes hakea apua, ystävien pitäisi olla valveutuneita, mutta vaikka minäkin asioista paljon tiedän, kului kallista aikaa ennen kuin sain tärkeää apua tärkeälle ihmisille.
Poliisin väkivaltarikosyksiköllä voisi olla kannossa esim. riku-kortteja, turvakoti-yhteistietoja yms. Ystäväni oli siitä onnekas että varat riittivät hotellissa asumiseen. Sijaiskotejakin löytyy lapsille, mutta on tilanteita, jolloin aikuinen ihminenkin tarvitsee tilapäismajoituksen. Minä ainakin avaisin kotini ovet avun tarpeessa olevalle.
Ensimmäinen kuolemista sattui aivan hirveästi. Avuttomuus, katumus ja ikävä. Kaksi päivää meni kuin sumussa suru-uutisen jälkeen. Onneksi sain tedä surutyöni kunnolla, tukea omaisia ja itkeä itkuni. Toinen suru-uutisista pakotti minut toimimaan välittömästi, surea en oikeastaan edes osaa vielä. Ystäväni menetti vauvan alkukesästä, ei hän tarvitsisi tätä; Hänen lapsensa isä murhattiin. Kyllä, tekoa tutkitaan murhana. Asiaa ei helpota se, että ystäväni löysi miehen kotiin palattuaan.
Poliisit kehoittivat ystävääni poistumaan kodistaan tutkinnan ajaksi; verkosto on olematon, joten suuntana hotelli. Hotellissa hän yksinään mietti asioita ja soitteli ystävilleen, myös minulle. Oma tilanteeni on mikä on, enkä pystynyt auttamaan muutoin kuin järjestelemällä apua. Ja se vasta mielenkiintoiseksi kuvioksi muodostui. Jälkeen päin ajattelin, kuinka hyvä olikaan että tarjouduin soiton tekemään...
Ensin rikosuhripäivystyksen nettisivuille, josta oli äärimmäisen vaikea löytää oikeaa numeroa. Puhelin tuuttasi varattua jatkuvasti, siinä välissä Punaisen Ristin sivuille ja kriisiapusivulle; soitto Mielenterveysseuraan "Voi kauheaa, ei me pystytä auttamaan. Soita rikosuhripäivystykseen" Useampi yritys siis taas Rikuun. Käynti välillä poliisin nettisivuilla varmistaen, että kyseessä on varmasti oikea numero. Vihdoin vastaus " Meillä ei osaaminen riitä. Soita traumakeskukseen". Traumakeskuksen numero meni välittömästi vastaajaan. Taas nettiin metsästämään traumakeskuksen varanumeroa. Ei löytynyt... Siispä uudelleen Punaisen Ristin sivuille. Sivulla iso lista numeroita, soita tänne jos olet joutunut raiskatuksi, soita sinne jos olet kohdannut psyykkistä väkivaltaa, tässä numero fyysisen väkivallan uhreille. ARGH!!!! Soitin suoraan Punaisen Ristin vaihteeseen ja pyysin yhdistämään suoraan pääkaupunkiseudun kriisipäivystykseen. Puhelun aikana kävin läpi vielä muutaman kirkon kriisiapu-sivua.
Apua ei löytynyt Punaiselta Ristiltäkään, mutta sain kuitenkin sosiaali- ja kriisipäivystysnumeron, joka alkoi tuottamaan tulosta; 2 soittoa lisää ja naishenkilö lupasi ottavansa yhteyttä ystävääni ja lähtevänsä paikan päälle häntä tapaamaan. Kaikkeen tähän meni aikaa lähemmäs kaksi tuntia.
Mitä jos avun tarvitsija olisi itse lähtenyt soittorumbaan? Hän olisi taatusti väsynyt jo ensimmäisen vartin aikana yrittäessään päästä Rikuun läpi. Suomessa on tarjolla apua, mutta kaikki tämä on siroteltu niin moneen lokeroon ja lisäksi mm. Punaisen Ristin toiminta on alueellisesta aktiivisuudesta kiinni. Avun tarvitsija ei taatusti edes osaa ajatella mitä kautta lähteä purkamaan oloaan. Olisi hyvä, että esim. Rikosuhripäivystyksessä olisi lista avun tarjoajista, jotta heti yhden soiton jälkeen ihminen saisi tarvitsemansa avun. Itse olen viime viikkoina etsinyt itselleni vapaaehtoistyötä joistakin näistä paikoista. Sekin näyttää tuskaiselta. En voi apuani tarjota, kun en tiedä mihin tarjota. Miten tämä onkin tehty näin mutkikkaaksi?! Jos nuorten kohdalla apua järjestyykin Mannerheimin lastensuojeluliitosta ja vanhemmilta, entä aikuiset? Harva osaa itse edes hakea apua, ystävien pitäisi olla valveutuneita, mutta vaikka minäkin asioista paljon tiedän, kului kallista aikaa ennen kuin sain tärkeää apua tärkeälle ihmisille.
Poliisin väkivaltarikosyksiköllä voisi olla kannossa esim. riku-kortteja, turvakoti-yhteistietoja yms. Ystäväni oli siitä onnekas että varat riittivät hotellissa asumiseen. Sijaiskotejakin löytyy lapsille, mutta on tilanteita, jolloin aikuinen ihminenkin tarvitsee tilapäismajoituksen. Minä ainakin avaisin kotini ovet avun tarpeessa olevalle.
sunnuntai 17. lokakuuta 2010
Yritin vaieta, mutten vaan voi....
Homoilta. Tiesin jo ennen kuin aloin katsomaan ohjelmaa että nauran ja itken. Ja niin kävi. Ja nyt jälkeen päin, joka ikinen päivä olen kiristellyt hampaita. Ja moni on ihmetellyt. En ehkä ole uskovainen ihminen, mutta tiedän raamatusta, sen tulkinnoista ja kunnioitan ihmisiä, jotka siihen tukeutuvat. Olkoonpa uskonto oikeastaan mikä tahansa, kunnioitan sitä siihen pisteeseen, kunnes ruvetaan puhumaan fundamentalismista. Tai tuputtamisesta. Ja nyt, anteeksi vaan, tämä suvaitsevaisuusläppä alkaa mennä tuputtamisen puolelle.
Suosituin lause, jota viime päivinä on kuultu "kristinusko kaipaa päivitystä 2000-luvulle". MIKSI? Miksi kristinuskon tulee muuttua? Miksei islamin uskon tule muuttua? Entä hindut? Buddhat? Eikös nyt sitten kaikkiin vedetä 2000-luvun päivitys. Vois pyhiinvaelluksiakin alkaa hoitamaan sillä, että käy esim. netissä vaikka allekirjoittamassa jonkun adressin.
Eikös homoseksuaalit juuri saaneet avioliitonrekisteröintioikeuden? Mitä seuraavaksi pitää saada? En ihan oikeasti nyt ymmärrä mihin ylipäänsä koko homoilta-keskustelulla tähdättiin. Pitäisi olla itsestään selvää, että kirkko siunaa ne, jotkaa "menee ja täyttää maailman". Lähes kaikki tuttavani kauhistelee, kuinka kristityt ovat ahdasmielisiä ja "minun uskotoni suvaitsee kaiken". Silti samat ihmiset mm. Facebookissa ovat valmiina lähettämään "väärää ihonväriä" olevat Suomen rajojen ulkopuolelle.
Tai mitäpä jos näiden homoseksuaalien kirkollisvihkimistä puolustavien inttitupaan laitetaan se homo. Tai jumppasalin pukuhuoneeseen lesbo. Vieläkö ollaan suvaitsevaisia? Valitettavasti epäilen.
Itselläni ei ole homoutta vastaan mitään. Mutta yhteiskunnan jatkuvuus on taattava, samoin tämän omituisen ihmislajin. Ja se ei toteudu homosuhteissa, eikä silloin näitä suhteita voida yhteiskunnan toimesta 100% tukeakaan. On väärin, että esim. homoparit vievät hedelmöityshoidoissa jonopaikan (pahimmassa tapauksessa jopa munasolun ja spermaa) heteroparilta, joka on vuosia yrittänyt saada lasta ja ihan oikean lääketieteellisen syyn vuoksi hakeutuvat hoitoon. Sama mielipiteeni tosin kohdistuu myös yksinäisiin naisiin. Perheeseen kuuluu isä ja äiti. mieluiten biologiset sellaiset. Vaikka "kasvatti-isä/äiti" on paras mahdollinen, harva lapsi kuitenkaan pystyy olla miettimättä "mitä jos". Minä mietin edelleen. Olen miettinyt yli 20 vuotta.
En tiedä kuinka pitkälle ihmiset antavat tämän vapaamielisyyden mennä. Ja tasa-arvoisuuden. Julma totuus on se, että miehet on miehiä ja naiset naisia ja yllätys yllätys!!! Sukupuolissa on eroavaisuuksia, me ei sitä pystytä muuttamaan. Tai kuka tietää. Kai kohta ollaan kaikki homogeenistä sakkaa. Mielenkiintoista nähdä, vieläkö Mari ja Matti ovat suvaitsevaisia, kun yrittävät viiden vuoden päästä varata Tuomiokirkkoa häitä varten kun kaikki ajat on menneet Perteille ja Ristoille ja Sannoille ja Sirpoille. Ja kun nyt aletaan sallia kaikki ja mennään muodin mukana, kohta on ihan ok että 60v naiset menee naimisiin 15v poikien kanssa, kun puumanaiseus on niin rock. Oikeastaan viinaakiin saa alkaa myymään 13-vuotiaille, kun sekään ei näytä nykyajan vanhempia heiluttavan. Oikeastaan voitaisiin määrätä laki, että vanhempien on luovutettava talo lasten bileiden käyttöön. Sillä kirkkohan rakastaa kaikkia eikä voida tuomita ketään mistään. Ja niin kun pettäminenkin on pop, niin voitais sallia muutama ylimääräinen aviopuolisokin. Oikeasti!!!!!!?!?????
Kovasti valitetaan, ettei tahdota amerikkalaistua, mutta siihenhän nyt ollaan menossa. Suomessa vedetään vielä pidemmälle, kun Hootersiinkaan ei voi palkata pelkkiä naisia ettei tasa-asrvoisuus kärsi. Olisikohan aika saada Hunkseihinkin edes yksi nainen. Mehän esineellistetään miehet. Hyi meitä!
Surullista että tästä kaikesta syytetään Kristillisdemokraatteja. Perussuomalaisten kannatus on nousussa koko ajan ja muistanpa nähneeni ko. ohjelmassa yhden perussuomalaisenkin, ja hänen kantansa oli jopa jyrkempi kuin Räsäsen. Hänestäkö nyt tehtiin syntipukki tähän kaikkeen? Jopa ministeritasolla lähdettiin loan heittoon mukaan. Eikö joku nyt voisi astua tueksi, vai keskittyykö kaikki vaan vaaleihin ja pysyvät hiljaa.
Minä olen ainakin perin kyllästynyt kaiken sallimiseen. Menetetään sitten niitä kirkkoverorahoja tai ei. Niin, ja tästä eteen päin lupaan olla enemmän kristitty kuin koskaan ennen. Niin kauan kun kristinusko tunnustaa oikeita perhearvoja. Tässä teille hihhuli, niin kuin kaikki ystäväni ovat viime päivinä meistä Räsäsen tukijoista sanoneet.
Suosituin lause, jota viime päivinä on kuultu "kristinusko kaipaa päivitystä 2000-luvulle". MIKSI? Miksi kristinuskon tulee muuttua? Miksei islamin uskon tule muuttua? Entä hindut? Buddhat? Eikös nyt sitten kaikkiin vedetä 2000-luvun päivitys. Vois pyhiinvaelluksiakin alkaa hoitamaan sillä, että käy esim. netissä vaikka allekirjoittamassa jonkun adressin.
Eikös homoseksuaalit juuri saaneet avioliitonrekisteröintioikeuden? Mitä seuraavaksi pitää saada? En ihan oikeasti nyt ymmärrä mihin ylipäänsä koko homoilta-keskustelulla tähdättiin. Pitäisi olla itsestään selvää, että kirkko siunaa ne, jotkaa "menee ja täyttää maailman". Lähes kaikki tuttavani kauhistelee, kuinka kristityt ovat ahdasmielisiä ja "minun uskotoni suvaitsee kaiken". Silti samat ihmiset mm. Facebookissa ovat valmiina lähettämään "väärää ihonväriä" olevat Suomen rajojen ulkopuolelle.
Tai mitäpä jos näiden homoseksuaalien kirkollisvihkimistä puolustavien inttitupaan laitetaan se homo. Tai jumppasalin pukuhuoneeseen lesbo. Vieläkö ollaan suvaitsevaisia? Valitettavasti epäilen.
Itselläni ei ole homoutta vastaan mitään. Mutta yhteiskunnan jatkuvuus on taattava, samoin tämän omituisen ihmislajin. Ja se ei toteudu homosuhteissa, eikä silloin näitä suhteita voida yhteiskunnan toimesta 100% tukeakaan. On väärin, että esim. homoparit vievät hedelmöityshoidoissa jonopaikan (pahimmassa tapauksessa jopa munasolun ja spermaa) heteroparilta, joka on vuosia yrittänyt saada lasta ja ihan oikean lääketieteellisen syyn vuoksi hakeutuvat hoitoon. Sama mielipiteeni tosin kohdistuu myös yksinäisiin naisiin. Perheeseen kuuluu isä ja äiti. mieluiten biologiset sellaiset. Vaikka "kasvatti-isä/äiti" on paras mahdollinen, harva lapsi kuitenkaan pystyy olla miettimättä "mitä jos". Minä mietin edelleen. Olen miettinyt yli 20 vuotta.
En tiedä kuinka pitkälle ihmiset antavat tämän vapaamielisyyden mennä. Ja tasa-arvoisuuden. Julma totuus on se, että miehet on miehiä ja naiset naisia ja yllätys yllätys!!! Sukupuolissa on eroavaisuuksia, me ei sitä pystytä muuttamaan. Tai kuka tietää. Kai kohta ollaan kaikki homogeenistä sakkaa. Mielenkiintoista nähdä, vieläkö Mari ja Matti ovat suvaitsevaisia, kun yrittävät viiden vuoden päästä varata Tuomiokirkkoa häitä varten kun kaikki ajat on menneet Perteille ja Ristoille ja Sannoille ja Sirpoille. Ja kun nyt aletaan sallia kaikki ja mennään muodin mukana, kohta on ihan ok että 60v naiset menee naimisiin 15v poikien kanssa, kun puumanaiseus on niin rock. Oikeastaan viinaakiin saa alkaa myymään 13-vuotiaille, kun sekään ei näytä nykyajan vanhempia heiluttavan. Oikeastaan voitaisiin määrätä laki, että vanhempien on luovutettava talo lasten bileiden käyttöön. Sillä kirkkohan rakastaa kaikkia eikä voida tuomita ketään mistään. Ja niin kun pettäminenkin on pop, niin voitais sallia muutama ylimääräinen aviopuolisokin. Oikeasti!!!!!!?!?????
Kovasti valitetaan, ettei tahdota amerikkalaistua, mutta siihenhän nyt ollaan menossa. Suomessa vedetään vielä pidemmälle, kun Hootersiinkaan ei voi palkata pelkkiä naisia ettei tasa-asrvoisuus kärsi. Olisikohan aika saada Hunkseihinkin edes yksi nainen. Mehän esineellistetään miehet. Hyi meitä!
Surullista että tästä kaikesta syytetään Kristillisdemokraatteja. Perussuomalaisten kannatus on nousussa koko ajan ja muistanpa nähneeni ko. ohjelmassa yhden perussuomalaisenkin, ja hänen kantansa oli jopa jyrkempi kuin Räsäsen. Hänestäkö nyt tehtiin syntipukki tähän kaikkeen? Jopa ministeritasolla lähdettiin loan heittoon mukaan. Eikö joku nyt voisi astua tueksi, vai keskittyykö kaikki vaan vaaleihin ja pysyvät hiljaa.
Minä olen ainakin perin kyllästynyt kaiken sallimiseen. Menetetään sitten niitä kirkkoverorahoja tai ei. Niin, ja tästä eteen päin lupaan olla enemmän kristitty kuin koskaan ennen. Niin kauan kun kristinusko tunnustaa oikeita perhearvoja. Tässä teille hihhuli, niin kuin kaikki ystäväni ovat viime päivinä meistä Räsäsen tukijoista sanoneet.
lauantai 2. lokakuuta 2010
Luopumisen tuskaa
Mulla alkaa päivät olla luetut. Työelämässä. Siis siinä, mitä nyt teen. 12 vuotta ihanaa kuraa, kolmessa vuorossa. kuukausi ja viikko päälle ja homma on ohi. Uudet haasteet odottaa ja mua hirvittää ihan kamalasti.
Joka päivä lopettamispäätöksen jälkeen mä tykkään enemmän ja enemmän työstäni. Kun ilmoitin pomolle lähdöstäni, aloin heti miettimään miten voisin vielä kehittää työtäni -ja itseäni työntekijänä. Ja tiimalasissa hiekka valuu jo viimeisiään.
Mun mahaa vääntää kun tulevaisuus tuntuu niin epävarmalta -ja ennen kaikkea epäselvältä. Mulla on tuhat juttua, jotka pitäis hoitaa "ennen kuin" ja "kunnes". Ja mä en ole yhtään varma pystynkö mä. Saanko mä aikaiseksi. Haluun vaan pysyä siellä tutussa ja turvallisessa duunin nurkkahuoneessa, jossa kesällä on kuuma ja talvella hengitys höyryää.
En todellakaan tiedä, onko tää nyt hyvä päätös vai ei, mutta mulle tää taitaa nyt olla kasvun paikka. Aina mietin että vastoinkäymiset kasvattaa ihmistä, mutta pelinappulan siirto tuntemattomaan se vasta ihmistä kasvattaakin. Toiset lähtee vuodeksi maapallon toiselle laidalle ja palaa uutena ihmisenä, minä heitän nurkkaan säännöliset tulot ja otan niiden tilalle säännölliset työajat ja epäsäännölliset tulot.
Mä olen mitannut itseäni työllä jo pitkään, ei ole sellaista tilannetta, josta en selviäisi (tai on, mutta se johtuu sitten taitojen ja voiman puutteesta, hih). Onko se sitten niin että multa loppui ne haasteet ja on etsittävä uutta.
Jokaisesta paikasta viimeisen 12 vuoden aikana on jäänyt jotain mun sydämeksi kutsuttuun elimeen. Tää viimeiseksi jäävä paikka on ollut se kaikkein rakkain ja mua ahdistaa niin paljon ajatus, että kohta se on ohi. Mutta irroitettava on, ja annettava nuoremmille tilaa.
Mä vaan niin toivon, että mä olen jättänyt edes jotain hyvää jälkeeni. Edes jonnekin niistä paikoista, joissa olen hälyä käynyt nostattamassa :)
Joka päivä lopettamispäätöksen jälkeen mä tykkään enemmän ja enemmän työstäni. Kun ilmoitin pomolle lähdöstäni, aloin heti miettimään miten voisin vielä kehittää työtäni -ja itseäni työntekijänä. Ja tiimalasissa hiekka valuu jo viimeisiään.
Mun mahaa vääntää kun tulevaisuus tuntuu niin epävarmalta -ja ennen kaikkea epäselvältä. Mulla on tuhat juttua, jotka pitäis hoitaa "ennen kuin" ja "kunnes". Ja mä en ole yhtään varma pystynkö mä. Saanko mä aikaiseksi. Haluun vaan pysyä siellä tutussa ja turvallisessa duunin nurkkahuoneessa, jossa kesällä on kuuma ja talvella hengitys höyryää.
En todellakaan tiedä, onko tää nyt hyvä päätös vai ei, mutta mulle tää taitaa nyt olla kasvun paikka. Aina mietin että vastoinkäymiset kasvattaa ihmistä, mutta pelinappulan siirto tuntemattomaan se vasta ihmistä kasvattaakin. Toiset lähtee vuodeksi maapallon toiselle laidalle ja palaa uutena ihmisenä, minä heitän nurkkaan säännöliset tulot ja otan niiden tilalle säännölliset työajat ja epäsäännölliset tulot.
Mä olen mitannut itseäni työllä jo pitkään, ei ole sellaista tilannetta, josta en selviäisi (tai on, mutta se johtuu sitten taitojen ja voiman puutteesta, hih). Onko se sitten niin että multa loppui ne haasteet ja on etsittävä uutta.
Jokaisesta paikasta viimeisen 12 vuoden aikana on jäänyt jotain mun sydämeksi kutsuttuun elimeen. Tää viimeiseksi jäävä paikka on ollut se kaikkein rakkain ja mua ahdistaa niin paljon ajatus, että kohta se on ohi. Mutta irroitettava on, ja annettava nuoremmille tilaa.
Mä vaan niin toivon, että mä olen jättänyt edes jotain hyvää jälkeeni. Edes jonnekin niistä paikoista, joissa olen hälyä käynyt nostattamassa :)
lauantai 11. syyskuuta 2010
On vain yksi tie surusta ja se on Suru.
Minä näin surun
nousevan sinusta,
sinä kietouduit suruun.
Suru asuu ihmisessä,
se on sumua, raskasta
ja läpinäkymätöntä
Surun kanssa on ihmisen
asuttava samaa sielua,
puhuttava sen kanssa
Ja suru peitti sinut
niin kuin merellä
peittyy saari sumuun,
katoaa ja eksyttää
Surulta en saattanut sinua nähdä
Katselin sumua,
sekin oli kaunis
kunnes katosi.
~Tommy Tabermann~
Mua pidetään hirvittävän anti-empaattisena ihmisenä. En jaksa välittää. Saattaa olla totta. Pienet asiat ei jaksa heilauttaa, ihmisten valitukset tuntuu niin turhilta. Tänä vuonna olen kuitenkin löytänyt ihan uuden puolen itsestäni. Liekö sitten omaa surun läpikäymistä toisen surun kautta, suoraa hyväksikäyttöä. Tuskinpa. Aikaisemmin olen vain ollut hirvittävän avuton ihmisten surun edessä, sanoja ei ole löytynyt. Tänä vuonna on ollut pakko löytää sanat, ja jotenkin ne on vain tulleet musta ulos, pelottavan luonnollisesti. Silloin, kun siihen on oikeasti ollut aihetta. Itsemurha, raiskaus, lapsen menetys, luonnollinen kuolema, alkoholismi, sairauden pelko. You name it, and I will kick it's ass.
Tällä viikolla tapahtui sitten jotain, jota en olisi tahtonut käydä läpi; Nuoren ihmisen tapaturmainen kuolema. Toinen makaa sairaalassa. Ensin asia ei mua liikuttanutkaan. Poissa silmistä, poissa mielestä. Kolari tapahtui tiellä, jota käytän päivittäin töihin mennessäni. En aamulla nähnyt ko. paikkaa, näkyvyyden peitti oikealle kääntyvä auto minun jatkaessani töihin. Hyvä niin. Töistä pois lähtiessä tilanne olikin toinen. Lähestyessäni stop-risteystä näin jo kaukaa kynttilämeren. Ja kaikki ne nuoret. Kymmenittäin tyttäreni ikäisiä lapsia päät painuksissa kädet toistensa ympärillä. Minä näin vain yhden. Poika istui muista erillään ja itki lohduttomasti. Niin itkin minäkin. Satun pitämään pojan positiivisuudesta, aina nähdessämme hymyilen -koska poikakin hymyilee. Ja aina on jotain aurinkoista sanottavaa. Miten joku voikaan satuttaa tuota poikaa? Miksi?
En saanut omaa itkuani loppumaan ennen kuin sain halata omia lapsiani. Mietin, mitä jos... Mitä jos se olisikin tyttäreni ystävä? Miten lohduttaisin? Mitä jos se olisi tyttäreni? Mitä tekisin?
Saako nuoret apua tilanteeseen? Tämän kyseisen tytön koululla oli järjestetty kriisiapua. Luulen ja uskon että myös SPR on ollut aktiivinen. Mutta miten asiaa käsitellään näiden ystävänsä menettäneiden nuorten kotona? Kuinka moni kuulee ne paskamaisimmat ja lohduttomimmat sanat "aika parantaa". Totta tai ei, ne sanat ei paljon auta silloin kun tuska on suuri.
Illalla otin tyttäreni auton kyytiin ja ajoimme kynttilämeren luo. Halusin kunnioittaa menehtynyttä tyttöä ja herättää tyttäreni ajattelemaan kuinka hyvin meillä asiat ovat, vaikka välillä kotiarestit kiukuttavatkin. Paikalla oli kaksi tyttöä; toinen istui ilmeettömänä tien varressa, toinen seisoi ja kuunteli musiikkia. Saimme kynttilät sytytettyä, halasin seisten olevaa tyttöä. Hän itki, itki ja itki. En sanonut sanaakaan, seisoin ja halasin. Tyttö puristi minua niin, etten meinannut saada henkeä. "Kiitos", kuulin itkun seasta. Tajusin kaiken kirkkaana. Irroitin otteeni ja kävelin maassa istuvan tytön luo. Hän katsoi minua inhoten "Älä ämmä tuu tänne". Menin kuitenkin. Silitin olkapäätä, ja näin kyyneleen. Oikeasti, en ikinä, ikinä, ikinä unohda tapahtunutta. Kuiskasin vielä musiikkia kuuntelevalle tytölle, että yrittäisi saada nukuttua. Nappasin oman tyttäreni kainaloon ja kävelin pois.
Tajusin ettei tuota surua voi käsitellä kotona vanhempien kanssa. 15-vuotiaana sitä surunkin keskellä haluaa näyttää isille ja äitille että on jo iso tyttö/poika ja pärjää missä vaan ja miten vaan. Ja kuinka moni vanhempi syyllistyy vähättelemään nuorten tunteita. "Syö nyt niin tulet paremmalle mielelle" "Tehdään jotain kivaa niin unohtuu koko typerä juttu". Nuorille ystävät on kaikki kaikessa. Koko elämä. Monelle tärkeämpi kuin perhe. Ihmisiä, joiden kanssa kasvetaan aikuisuuteen. Kun yksi on poissa, on osa itseään poissa. Koko ympäristö suree ja tekee tunteista tuhat kertaiset. Ei ole töitä, johon paeta surua, ei ole tietoa, mihin purkaa pahaa oloaan. On vain omat, sekavat tunteet.
Mä niin toivon että jokainen noista nuorista löytää aikuisen, jolle puhua. Aikuisen, joka puhuu. Halaa. Suru on käytävä läpi, se on puhuttava ja se on itkettävä. Kunhan vaan me aikuiset jaksettais pysähtyä ja kunnioittaa nuorten surua. Jos omat lapseni joskus menettävät jotain tärkeää toivon, että heillä olisi joku, jolle puhua. Ja tiedänkin, että näin on. Onneksi. Sama henkilö, jolle minä aikoinaan purin nuoruuden huoliani. Ei niitä oikeasti kotona tahtonut jauhaa -olisi vain menettänyt kasvonsa. Puolitutulle on helpompi purkaa sydäntään kun toisella ei ole ennakkoluuloja. Noh, meidän perheessä tämä henkilö on nykyään läheisin ja rakkain ystäväni -jolle edelleenkin puran kaikki murheeni. Ja samoin taitaa tehdä tyttäreni. En sitä koskaan niin tarkkaan kysy, sillä haluan, että heidän välillään oleva luottamus pysyy.
Laitoin hymypojalle viestin eilen
"Antaa kyynelten tulla, antaa sydäntä pakottaa, antaa ajatusten sattua. Kun suru on kohdannut, lamaannuttanut, mykistänyt. Kyyneleet pesevät, itku hoitaa. Sydän aina tuntee ja ajatukset tekevät surutyötä. Surutyö on hyvästijättöä ja luopumista. Luopumista siitä, mitä emme koskaan omistaneet, vaan saimme pitää määräajan lahjana."
Aikaisemmin tänä vuonna olen pystynyt auttamaan hoitamalla asioita, selvittämällä lakipykäliä, soittamalla puheluita. Tässä en voi auttaa muuten kuin olemalla.
maanantai 6. syyskuuta 2010
On niin hienoa olla kansainvälinen...
Taustaa; Hain pojalle kunnallista hoitopaikkaa -08, meille tarjottiin MELKEIN määräajan puitteissa hoitopaikkaa perhepäivähoitajalta, JOS luopuisimme eläimistämme. A)en halua lasta perhepäivähoitajalle tyttäreni saatua huonoa kohtelua eräältä perhepäivähoitajalta (lattialla nukkumista, samaa ruokaa päivästä toiseen jne jne B) En todellakaan luovu eläimistämme, jotka ovat osa perhettämme.
Kaupunki ei esitellyt yksityistä vaihtoehtoa, itse vasta useiden valvottujen vuorokausien jälkeen bongasin yksityisen päiväkodin. Piruuttani jätin ilmoittamatta paikasta kaupungille. Hoitopaikkaa tarjottiin 7kk:n odotuksen jälkeen. Soitin ja ilmoitin ettemme todellakaan ota paikkaa vastaan (elokuun 1. lähtien). 12. elokuuta tuli ilmoitus että yksityisen hoidon tukemme on lakkautettu. Soittoja Kelaan ja kaupungille; kaupunki oli lähettänyt pojan tiedot Kelaan, tuki maksetaan kaupungille, koska poika on 1.8. alkaen kunnallisessa hoidossa. Eivät kuitenkaan olleet ihmetelleet puuttuvaa nimikirjoitustani, eikä päiväkodistakaan perään soiteltu... Hyvin on lapset laskettu sielläkin.
Nooh, nyt sitten yksityine päivähoito lakkautettiin, koska kaupunki kiristi kukkaron nyörejä eikä yrittäjä halunnut alkaa nyhtämään meiltä vanhemmilta tähtitieteellisiä summia. Joten lappu luukulle ja uutta paikkaa hakemaan. Tiesin jo taas että ojan pohjalle mennään. Heti kun tieto lopettamisesta tuli, laitoin hakemuksen vetämään ja seuraavana päivänä soitin. "Vuoden vaihteessa helpottaa, kun uusi päiväkoti rakennetaan". Joo, vuoden vaihteeseen oli matkaa 6 kk. Pommitin ja pommitin. Lomalla. Varattu. Ei vastausta. Sitten tuli soitto "Kaupungin toisella laidalla olisi paikka". Päiväkoti on todella huonomainesella alueella, ja työni takia en halua astua jalallanikaan kyseiseen kaupunginosaan. Vaan minkäs teet, muutakaan ei ollut tarjolla. Vetosin viranomaisiin, päivähoidon johtajaan ja tiedustelin päiväkodin johtajalta kuinka tarkka turvallisuussuunnitelma heillä on. Ja kun mitään ei tapahtunut, kuulunut, aloitimme hoidon, ja poikakin näyttää viihtyvän.
Nyt sitten vlopun lehdessä on artikkeli kuinka ko. päiväkoti on ylpeä kansainvälisyydestään. Paljonko mahtaa olla kansalaisuuksia muissa päiväkodeissa? Kyllä, pojallamme on kaksoiskansalaisuus. Senkö takia emme saaneet hoitopaikkaa naapuristamme, vaan lapsi laitettiin muiden MaMujen kanssa saman katon alle. Lapseni ei edes ole maahanmuuttaja. Onko tämä nyt sitä kuuluisaa "kotouttamista" kun yhdessä päiväkodissa on lehden (Aamuposti 5.9.2010) mukaan 7 kansalaisuutta. Yhdysvaltalaista ei siinä mainittu, joten plussataan ainakin yksi maa lisää.
Vai onko tämä nyt sitä, että pelätään vanhempien hermostuvan, mikäli lapsen päivähoitoryhmässä on joku hieman ulkomaalaiselta näyttävä. Sehän voi olla vaikka tarttuva tauti. Asia ei nyt ihan jää tähän. Palaamme astialle kun tunteet viilenevät ja saan muutaman ihan oikean kirjelmän laadittua... Tämä kaupunki on mun mielestä aivan liian pieni "kansainväliselle" päiväkodille, varsinkin kun vanhemmat eivät vapaaehtoisesti lastaan sinne ole laittaneet. Ainakaan meidän tapauksessa.
Kaupunki ei esitellyt yksityistä vaihtoehtoa, itse vasta useiden valvottujen vuorokausien jälkeen bongasin yksityisen päiväkodin. Piruuttani jätin ilmoittamatta paikasta kaupungille. Hoitopaikkaa tarjottiin 7kk:n odotuksen jälkeen. Soitin ja ilmoitin ettemme todellakaan ota paikkaa vastaan (elokuun 1. lähtien). 12. elokuuta tuli ilmoitus että yksityisen hoidon tukemme on lakkautettu. Soittoja Kelaan ja kaupungille; kaupunki oli lähettänyt pojan tiedot Kelaan, tuki maksetaan kaupungille, koska poika on 1.8. alkaen kunnallisessa hoidossa. Eivät kuitenkaan olleet ihmetelleet puuttuvaa nimikirjoitustani, eikä päiväkodistakaan perään soiteltu... Hyvin on lapset laskettu sielläkin.
Nooh, nyt sitten yksityine päivähoito lakkautettiin, koska kaupunki kiristi kukkaron nyörejä eikä yrittäjä halunnut alkaa nyhtämään meiltä vanhemmilta tähtitieteellisiä summia. Joten lappu luukulle ja uutta paikkaa hakemaan. Tiesin jo taas että ojan pohjalle mennään. Heti kun tieto lopettamisesta tuli, laitoin hakemuksen vetämään ja seuraavana päivänä soitin. "Vuoden vaihteessa helpottaa, kun uusi päiväkoti rakennetaan". Joo, vuoden vaihteeseen oli matkaa 6 kk. Pommitin ja pommitin. Lomalla. Varattu. Ei vastausta. Sitten tuli soitto "Kaupungin toisella laidalla olisi paikka". Päiväkoti on todella huonomainesella alueella, ja työni takia en halua astua jalallanikaan kyseiseen kaupunginosaan. Vaan minkäs teet, muutakaan ei ollut tarjolla. Vetosin viranomaisiin, päivähoidon johtajaan ja tiedustelin päiväkodin johtajalta kuinka tarkka turvallisuussuunnitelma heillä on. Ja kun mitään ei tapahtunut, kuulunut, aloitimme hoidon, ja poikakin näyttää viihtyvän.
Nyt sitten vlopun lehdessä on artikkeli kuinka ko. päiväkoti on ylpeä kansainvälisyydestään. Paljonko mahtaa olla kansalaisuuksia muissa päiväkodeissa? Kyllä, pojallamme on kaksoiskansalaisuus. Senkö takia emme saaneet hoitopaikkaa naapuristamme, vaan lapsi laitettiin muiden MaMujen kanssa saman katon alle. Lapseni ei edes ole maahanmuuttaja. Onko tämä nyt sitä kuuluisaa "kotouttamista" kun yhdessä päiväkodissa on lehden (Aamuposti 5.9.2010) mukaan 7 kansalaisuutta. Yhdysvaltalaista ei siinä mainittu, joten plussataan ainakin yksi maa lisää.
Vai onko tämä nyt sitä, että pelätään vanhempien hermostuvan, mikäli lapsen päivähoitoryhmässä on joku hieman ulkomaalaiselta näyttävä. Sehän voi olla vaikka tarttuva tauti. Asia ei nyt ihan jää tähän. Palaamme astialle kun tunteet viilenevät ja saan muutaman ihan oikean kirjelmän laadittua... Tämä kaupunki on mun mielestä aivan liian pieni "kansainväliselle" päiväkodille, varsinkin kun vanhemmat eivät vapaaehtoisesti lastaan sinne ole laittaneet. Ainakaan meidän tapauksessa.
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Räkä on rock
Toissa viikolla oli vähän nuhaa, kurkkukipua ja silmätulehduksen poikasta. Rakkaat ystävät ei hirveän pitkään kulkenu mun kanssa, ja innostuin jo duunistakin. Mut keleen kele. Ensin nappas nuha mut, ja nyt on megayskä ja keuhkot jumissa. Ei auta viski eikä kuuma suihku. Se on vaan raahauduttava lääkäriin vinkumaan jos vaikka pääsis röntgeniin. Ja duuniin soitto...
Mikäköhän siinä on että se on niin noloa ilmoittaa sairastamisestaan töihin. Sitä aina viimeseen asti yrittää pysyä töissä ja vasta kun on toinen koipi sängyssä niin sitten ehkä voi harkita kotiin jäämistä. Ja sairaus vaan pitkittyy. Aikoinaan itse otin vastaan sairasloma puheluita, enkä mä hiiltynyt niille saikkulaisille. Ihmiset tulee kipeeks ja piste. Ei ne sille itse mitään voi (no okei, mun omat keuhkot ei ainakaan oo menny parempaan tupakan takia, hih). Hommataan tuuraaja ja homma on selvä.Onko se sitten se että tietää että aiheuttaa ylimääräistä työtä toiselle, vaiko se, että tietää läpän lentävän puhelun loputtua. Joo-joo, taas se eukko on kipeenä.
Pitäis vaan ajatella että siitähän henkilöstösuunnittelijoille maksetaan, vuorojen paikkailusta. Ja mikä parempaa, lisätunteja kaipaava saa niitä lisätunteja. Ja parempi sairastaa kotona kuin tartuttaa virus muihin työpaikalla. Ite saan lähes raivarit, jos joku mun työntekijöistä pärskii ja köhii vuorossaan, eikä suostu jäämään sairaslomalle. Joten jep. Olen saikkukone.
Mutta valittaa en jaksa. Facebookissa on viime päivinä ollut statuspäivityksiä toisen perään jossa ilmoitetaan kuumelukemat tunnin välein, liman koostumus ja yskän laatu. Ei oo väärin ilmoittaa olevansa kipeä, mutta jatkuva valitus alkaa nyppimään. Tää on flunssaa vaan, ja kuuluu tähän elämään. Siihen ei kuole, se menee ohi. Ja tässä minä olen. Kirjoittamassa kokonaista blogikirjoitusta flunssastani :P *niisk* *köh*
Mikäköhän siinä on että se on niin noloa ilmoittaa sairastamisestaan töihin. Sitä aina viimeseen asti yrittää pysyä töissä ja vasta kun on toinen koipi sängyssä niin sitten ehkä voi harkita kotiin jäämistä. Ja sairaus vaan pitkittyy. Aikoinaan itse otin vastaan sairasloma puheluita, enkä mä hiiltynyt niille saikkulaisille. Ihmiset tulee kipeeks ja piste. Ei ne sille itse mitään voi (no okei, mun omat keuhkot ei ainakaan oo menny parempaan tupakan takia, hih). Hommataan tuuraaja ja homma on selvä.Onko se sitten se että tietää että aiheuttaa ylimääräistä työtä toiselle, vaiko se, että tietää läpän lentävän puhelun loputtua. Joo-joo, taas se eukko on kipeenä.
Pitäis vaan ajatella että siitähän henkilöstösuunnittelijoille maksetaan, vuorojen paikkailusta. Ja mikä parempaa, lisätunteja kaipaava saa niitä lisätunteja. Ja parempi sairastaa kotona kuin tartuttaa virus muihin työpaikalla. Ite saan lähes raivarit, jos joku mun työntekijöistä pärskii ja köhii vuorossaan, eikä suostu jäämään sairaslomalle. Joten jep. Olen saikkukone.
Mutta valittaa en jaksa. Facebookissa on viime päivinä ollut statuspäivityksiä toisen perään jossa ilmoitetaan kuumelukemat tunnin välein, liman koostumus ja yskän laatu. Ei oo väärin ilmoittaa olevansa kipeä, mutta jatkuva valitus alkaa nyppimään. Tää on flunssaa vaan, ja kuuluu tähän elämään. Siihen ei kuole, se menee ohi. Ja tässä minä olen. Kirjoittamassa kokonaista blogikirjoitusta flunssastani :P *niisk* *köh*
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)