Tänä vuonna tähän aiheeseen palataan näköjään uudestaan ja uudestaan. Syksyllä kirjoittelin nuorten surusta.. Nyt on sitten aika puhua meidän aikuisten surusta. Olen menettänyt kahden viikon aikana kaksi ihmistä. Lapseni kummisedän ja parhaimman ystäväni miehen. Kumpikaan ei ollut ns. luonnollinen kuolema.
Ensimmäinen kuolemista sattui aivan hirveästi. Avuttomuus, katumus ja ikävä. Kaksi päivää meni kuin sumussa suru-uutisen jälkeen. Onneksi sain tedä surutyöni kunnolla, tukea omaisia ja itkeä itkuni. Toinen suru-uutisista pakotti minut toimimaan välittömästi, surea en oikeastaan edes osaa vielä. Ystäväni menetti vauvan alkukesästä, ei hän tarvitsisi tätä; Hänen lapsensa isä murhattiin. Kyllä, tekoa tutkitaan murhana. Asiaa ei helpota se, että ystäväni löysi miehen kotiin palattuaan.
Poliisit kehoittivat ystävääni poistumaan kodistaan tutkinnan ajaksi; verkosto on olematon, joten suuntana hotelli. Hotellissa hän yksinään mietti asioita ja soitteli ystävilleen, myös minulle. Oma tilanteeni on mikä on, enkä pystynyt auttamaan muutoin kuin järjestelemällä apua. Ja se vasta mielenkiintoiseksi kuvioksi muodostui. Jälkeen päin ajattelin, kuinka hyvä olikaan että tarjouduin soiton tekemään...
Ensin rikosuhripäivystyksen nettisivuille, josta oli äärimmäisen vaikea löytää oikeaa numeroa. Puhelin tuuttasi varattua jatkuvasti, siinä välissä Punaisen Ristin sivuille ja kriisiapusivulle; soitto Mielenterveysseuraan "Voi kauheaa, ei me pystytä auttamaan. Soita rikosuhripäivystykseen" Useampi yritys siis taas Rikuun. Käynti välillä poliisin nettisivuilla varmistaen, että kyseessä on varmasti oikea numero. Vihdoin vastaus " Meillä ei osaaminen riitä. Soita traumakeskukseen". Traumakeskuksen numero meni välittömästi vastaajaan. Taas nettiin metsästämään traumakeskuksen varanumeroa. Ei löytynyt... Siispä uudelleen Punaisen Ristin sivuille. Sivulla iso lista numeroita, soita tänne jos olet joutunut raiskatuksi, soita sinne jos olet kohdannut psyykkistä väkivaltaa, tässä numero fyysisen väkivallan uhreille. ARGH!!!! Soitin suoraan Punaisen Ristin vaihteeseen ja pyysin yhdistämään suoraan pääkaupunkiseudun kriisipäivystykseen. Puhelun aikana kävin läpi vielä muutaman kirkon kriisiapu-sivua.
Apua ei löytynyt Punaiselta Ristiltäkään, mutta sain kuitenkin sosiaali- ja kriisipäivystysnumeron, joka alkoi tuottamaan tulosta; 2 soittoa lisää ja naishenkilö lupasi ottavansa yhteyttä ystävääni ja lähtevänsä paikan päälle häntä tapaamaan. Kaikkeen tähän meni aikaa lähemmäs kaksi tuntia.
Mitä jos avun tarvitsija olisi itse lähtenyt soittorumbaan? Hän olisi taatusti väsynyt jo ensimmäisen vartin aikana yrittäessään päästä Rikuun läpi. Suomessa on tarjolla apua, mutta kaikki tämä on siroteltu niin moneen lokeroon ja lisäksi mm. Punaisen Ristin toiminta on alueellisesta aktiivisuudesta kiinni. Avun tarvitsija ei taatusti edes osaa ajatella mitä kautta lähteä purkamaan oloaan. Olisi hyvä, että esim. Rikosuhripäivystyksessä olisi lista avun tarjoajista, jotta heti yhden soiton jälkeen ihminen saisi tarvitsemansa avun. Itse olen viime viikkoina etsinyt itselleni vapaaehtoistyötä joistakin näistä paikoista. Sekin näyttää tuskaiselta. En voi apuani tarjota, kun en tiedä mihin tarjota. Miten tämä onkin tehty näin mutkikkaaksi?! Jos nuorten kohdalla apua järjestyykin Mannerheimin lastensuojeluliitosta ja vanhemmilta, entä aikuiset? Harva osaa itse edes hakea apua, ystävien pitäisi olla valveutuneita, mutta vaikka minäkin asioista paljon tiedän, kului kallista aikaa ennen kuin sain tärkeää apua tärkeälle ihmisille.
Poliisin väkivaltarikosyksiköllä voisi olla kannossa esim. riku-kortteja, turvakoti-yhteistietoja yms. Ystäväni oli siitä onnekas että varat riittivät hotellissa asumiseen. Sijaiskotejakin löytyy lapsille, mutta on tilanteita, jolloin aikuinen ihminenkin tarvitsee tilapäismajoituksen. Minä ainakin avaisin kotini ovet avun tarpeessa olevalle.
