Minä näin surun
nousevan sinusta,
sinä kietouduit suruun.
Suru asuu ihmisessä,
se on sumua, raskasta
ja läpinäkymätöntä
Surun kanssa on ihmisen
asuttava samaa sielua,
puhuttava sen kanssa
Ja suru peitti sinut
niin kuin merellä
peittyy saari sumuun,
katoaa ja eksyttää
Surulta en saattanut sinua nähdä
Katselin sumua,
sekin oli kaunis
kunnes katosi.
~Tommy Tabermann~
Mua pidetään hirvittävän anti-empaattisena ihmisenä. En jaksa välittää. Saattaa olla totta. Pienet asiat ei jaksa heilauttaa, ihmisten valitukset tuntuu niin turhilta. Tänä vuonna olen kuitenkin löytänyt ihan uuden puolen itsestäni. Liekö sitten omaa surun läpikäymistä toisen surun kautta, suoraa hyväksikäyttöä. Tuskinpa. Aikaisemmin olen vain ollut hirvittävän avuton ihmisten surun edessä, sanoja ei ole löytynyt. Tänä vuonna on ollut pakko löytää sanat, ja jotenkin ne on vain tulleet musta ulos, pelottavan luonnollisesti. Silloin, kun siihen on oikeasti ollut aihetta. Itsemurha, raiskaus, lapsen menetys, luonnollinen kuolema, alkoholismi, sairauden pelko. You name it, and I will kick it's ass.
Tällä viikolla tapahtui sitten jotain, jota en olisi tahtonut käydä läpi; Nuoren ihmisen tapaturmainen kuolema. Toinen makaa sairaalassa. Ensin asia ei mua liikuttanutkaan. Poissa silmistä, poissa mielestä. Kolari tapahtui tiellä, jota käytän päivittäin töihin mennessäni. En aamulla nähnyt ko. paikkaa, näkyvyyden peitti oikealle kääntyvä auto minun jatkaessani töihin. Hyvä niin. Töistä pois lähtiessä tilanne olikin toinen. Lähestyessäni stop-risteystä näin jo kaukaa kynttilämeren. Ja kaikki ne nuoret. Kymmenittäin tyttäreni ikäisiä lapsia päät painuksissa kädet toistensa ympärillä. Minä näin vain yhden. Poika istui muista erillään ja itki lohduttomasti. Niin itkin minäkin. Satun pitämään pojan positiivisuudesta, aina nähdessämme hymyilen -koska poikakin hymyilee. Ja aina on jotain aurinkoista sanottavaa. Miten joku voikaan satuttaa tuota poikaa? Miksi?
En saanut omaa itkuani loppumaan ennen kuin sain halata omia lapsiani. Mietin, mitä jos... Mitä jos se olisikin tyttäreni ystävä? Miten lohduttaisin? Mitä jos se olisi tyttäreni? Mitä tekisin?
Saako nuoret apua tilanteeseen? Tämän kyseisen tytön koululla oli järjestetty kriisiapua. Luulen ja uskon että myös SPR on ollut aktiivinen. Mutta miten asiaa käsitellään näiden ystävänsä menettäneiden nuorten kotona? Kuinka moni kuulee ne paskamaisimmat ja lohduttomimmat sanat "aika parantaa". Totta tai ei, ne sanat ei paljon auta silloin kun tuska on suuri.
Illalla otin tyttäreni auton kyytiin ja ajoimme kynttilämeren luo. Halusin kunnioittaa menehtynyttä tyttöä ja herättää tyttäreni ajattelemaan kuinka hyvin meillä asiat ovat, vaikka välillä kotiarestit kiukuttavatkin. Paikalla oli kaksi tyttöä; toinen istui ilmeettömänä tien varressa, toinen seisoi ja kuunteli musiikkia. Saimme kynttilät sytytettyä, halasin seisten olevaa tyttöä. Hän itki, itki ja itki. En sanonut sanaakaan, seisoin ja halasin. Tyttö puristi minua niin, etten meinannut saada henkeä. "Kiitos", kuulin itkun seasta. Tajusin kaiken kirkkaana. Irroitin otteeni ja kävelin maassa istuvan tytön luo. Hän katsoi minua inhoten "Älä ämmä tuu tänne". Menin kuitenkin. Silitin olkapäätä, ja näin kyyneleen. Oikeasti, en ikinä, ikinä, ikinä unohda tapahtunutta. Kuiskasin vielä musiikkia kuuntelevalle tytölle, että yrittäisi saada nukuttua. Nappasin oman tyttäreni kainaloon ja kävelin pois.
Tajusin ettei tuota surua voi käsitellä kotona vanhempien kanssa. 15-vuotiaana sitä surunkin keskellä haluaa näyttää isille ja äitille että on jo iso tyttö/poika ja pärjää missä vaan ja miten vaan. Ja kuinka moni vanhempi syyllistyy vähättelemään nuorten tunteita. "Syö nyt niin tulet paremmalle mielelle" "Tehdään jotain kivaa niin unohtuu koko typerä juttu". Nuorille ystävät on kaikki kaikessa. Koko elämä. Monelle tärkeämpi kuin perhe. Ihmisiä, joiden kanssa kasvetaan aikuisuuteen. Kun yksi on poissa, on osa itseään poissa. Koko ympäristö suree ja tekee tunteista tuhat kertaiset. Ei ole töitä, johon paeta surua, ei ole tietoa, mihin purkaa pahaa oloaan. On vain omat, sekavat tunteet.
Mä niin toivon että jokainen noista nuorista löytää aikuisen, jolle puhua. Aikuisen, joka puhuu. Halaa. Suru on käytävä läpi, se on puhuttava ja se on itkettävä. Kunhan vaan me aikuiset jaksettais pysähtyä ja kunnioittaa nuorten surua. Jos omat lapseni joskus menettävät jotain tärkeää toivon, että heillä olisi joku, jolle puhua. Ja tiedänkin, että näin on. Onneksi. Sama henkilö, jolle minä aikoinaan purin nuoruuden huoliani. Ei niitä oikeasti kotona tahtonut jauhaa -olisi vain menettänyt kasvonsa. Puolitutulle on helpompi purkaa sydäntään kun toisella ei ole ennakkoluuloja. Noh, meidän perheessä tämä henkilö on nykyään läheisin ja rakkain ystäväni -jolle edelleenkin puran kaikki murheeni. Ja samoin taitaa tehdä tyttäreni. En sitä koskaan niin tarkkaan kysy, sillä haluan, että heidän välillään oleva luottamus pysyy.
Laitoin hymypojalle viestin eilen
"Antaa kyynelten tulla, antaa sydäntä pakottaa, antaa ajatusten sattua. Kun suru on kohdannut, lamaannuttanut, mykistänyt. Kyyneleet pesevät, itku hoitaa. Sydän aina tuntee ja ajatukset tekevät surutyötä. Surutyö on hyvästijättöä ja luopumista. Luopumista siitä, mitä emme koskaan omistaneet, vaan saimme pitää määräajan lahjana."
Aikaisemmin tänä vuonna olen pystynyt auttamaan hoitamalla asioita, selvittämällä lakipykäliä, soittamalla puheluita. Tässä en voi auttaa muuten kuin olemalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti