Mulla alkaa päivät olla luetut. Työelämässä. Siis siinä, mitä nyt teen. 12 vuotta ihanaa kuraa, kolmessa vuorossa. kuukausi ja viikko päälle ja homma on ohi. Uudet haasteet odottaa ja mua hirvittää ihan kamalasti.
Joka päivä lopettamispäätöksen jälkeen mä tykkään enemmän ja enemmän työstäni. Kun ilmoitin pomolle lähdöstäni, aloin heti miettimään miten voisin vielä kehittää työtäni -ja itseäni työntekijänä. Ja tiimalasissa hiekka valuu jo viimeisiään.
Mun mahaa vääntää kun tulevaisuus tuntuu niin epävarmalta -ja ennen kaikkea epäselvältä. Mulla on tuhat juttua, jotka pitäis hoitaa "ennen kuin" ja "kunnes". Ja mä en ole yhtään varma pystynkö mä. Saanko mä aikaiseksi. Haluun vaan pysyä siellä tutussa ja turvallisessa duunin nurkkahuoneessa, jossa kesällä on kuuma ja talvella hengitys höyryää.
En todellakaan tiedä, onko tää nyt hyvä päätös vai ei, mutta mulle tää taitaa nyt olla kasvun paikka. Aina mietin että vastoinkäymiset kasvattaa ihmistä, mutta pelinappulan siirto tuntemattomaan se vasta ihmistä kasvattaakin. Toiset lähtee vuodeksi maapallon toiselle laidalle ja palaa uutena ihmisenä, minä heitän nurkkaan säännöliset tulot ja otan niiden tilalle säännölliset työajat ja epäsäännölliset tulot.
Mä olen mitannut itseäni työllä jo pitkään, ei ole sellaista tilannetta, josta en selviäisi (tai on, mutta se johtuu sitten taitojen ja voiman puutteesta, hih). Onko se sitten niin että multa loppui ne haasteet ja on etsittävä uutta.
Jokaisesta paikasta viimeisen 12 vuoden aikana on jäänyt jotain mun sydämeksi kutsuttuun elimeen. Tää viimeiseksi jäävä paikka on ollut se kaikkein rakkain ja mua ahdistaa niin paljon ajatus, että kohta se on ohi. Mutta irroitettava on, ja annettava nuoremmille tilaa.
Mä vaan niin toivon, että mä olen jättänyt edes jotain hyvää jälkeeni. Edes jonnekin niistä paikoista, joissa olen hälyä käynyt nostattamassa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti