On vain yksi tie surusta ja se on Suru.

Minä näin surun 

nousevan sinusta, 

sinä kietouduit suruun.

Suru asuu ihmisessä, 

se on sumua, raskasta

ja läpinäkymätöntä

Surun kanssa on ihmisen

asuttava samaa sielua,

puhuttava sen kanssa

Ja suru peitti sinut

niin kuin merellä

peittyy saari sumuun,

katoaa ja eksyttää

Surulta en saattanut sinua nähdä

Katselin sumua,

sekin oli kaunis

kunnes katosi.

~Tommy Tabermann~

Mua pidetään hirvittävän anti-empaattisena ihmisenä. En jaksa välittää. Saattaa olla totta. Pienet asiat ei jaksa heilauttaa, ihmisten valitukset tuntuu niin turhilta. Tänä vuonna olen kuitenkin löytänyt ihan uuden puolen itsestäni. Liekö sitten omaa surun läpikäymistä toisen surun kautta, suoraa hyväksikäyttöä. Tuskinpa. Aikaisemmin olen vain ollut hirvittävän avuton ihmisten surun edessä, sanoja ei ole löytynyt. Tänä vuonna on ollut pakko löytää sanat, ja jotenkin ne on vain tulleet musta ulos, pelottavan luonnollisesti. Silloin, kun siihen on oikeasti ollut aihetta. Itsemurha, raiskaus, lapsen menetys, luonnollinen kuolema, alkoholismi, sairauden pelko. You name it, and I will kick it's ass.

Tällä viikolla tapahtui sitten jotain, jota en olisi tahtonut käydä läpi; Nuoren ihmisen tapaturmainen kuolema. Toinen makaa sairaalassa. Ensin asia ei mua liikuttanutkaan. Poissa silmistä, poissa mielestä. Kolari tapahtui tiellä, jota käytän päivittäin töihin mennessäni. En aamulla nähnyt ko. paikkaa, näkyvyyden peitti oikealle kääntyvä auto minun jatkaessani töihin. Hyvä niin. Töistä pois lähtiessä tilanne olikin toinen. Lähestyessäni stop-risteystä näin jo kaukaa kynttilämeren. Ja kaikki ne nuoret. Kymmenittäin tyttäreni ikäisiä lapsia päät painuksissa kädet toistensa ympärillä. Minä näin vain yhden. Poika istui muista erillään ja itki lohduttomasti. Niin itkin minäkin. Satun pitämään pojan positiivisuudesta, aina nähdessämme hymyilen -koska poikakin hymyilee. Ja aina on jotain aurinkoista sanottavaa. Miten joku voikaan satuttaa tuota poikaa? Miksi?

En saanut omaa itkuani loppumaan ennen kuin sain halata omia lapsiani. Mietin, mitä jos... Mitä jos se olisikin tyttäreni ystävä? Miten lohduttaisin? Mitä jos se olisi tyttäreni? Mitä tekisin?

Saako nuoret apua tilanteeseen? Tämän kyseisen tytön koululla oli järjestetty kriisiapua. Luulen ja uskon että myös SPR on ollut aktiivinen. Mutta miten asiaa käsitellään näiden ystävänsä menettäneiden nuorten kotona? Kuinka moni kuulee ne paskamaisimmat ja lohduttomimmat sanat "aika parantaa". Totta tai ei, ne sanat ei paljon auta silloin kun tuska on suuri. 

Illalla otin tyttäreni auton kyytiin ja ajoimme kynttilämeren luo. Halusin kunnioittaa menehtynyttä tyttöä ja herättää tyttäreni ajattelemaan kuinka hyvin meillä asiat ovat, vaikka välillä kotiarestit kiukuttavatkin. Paikalla oli kaksi tyttöä; toinen istui ilmeettömänä tien varressa, toinen seisoi ja kuunteli musiikkia. Saimme kynttilät sytytettyä, halasin seisten olevaa tyttöä. Hän itki, itki ja itki. En sanonut sanaakaan, seisoin ja halasin. Tyttö puristi minua niin, etten meinannut saada henkeä. "Kiitos", kuulin itkun seasta. Tajusin kaiken kirkkaana. Irroitin otteeni ja kävelin maassa istuvan tytön luo. Hän katsoi minua inhoten "Älä ämmä tuu tänne". Menin kuitenkin. Silitin olkapäätä, ja näin kyyneleen. Oikeasti, en ikinä, ikinä, ikinä unohda tapahtunutta. Kuiskasin vielä musiikkia kuuntelevalle tytölle, että yrittäisi saada nukuttua. Nappasin oman tyttäreni kainaloon ja kävelin pois.

Tajusin ettei tuota surua voi käsitellä kotona vanhempien kanssa. 15-vuotiaana sitä surunkin keskellä haluaa näyttää isille ja äitille että on jo iso tyttö/poika ja pärjää missä vaan ja miten vaan. Ja kuinka moni vanhempi syyllistyy vähättelemään nuorten tunteita. "Syö nyt niin tulet paremmalle mielelle" "Tehdään jotain kivaa niin unohtuu koko typerä juttu". Nuorille ystävät on kaikki kaikessa. Koko elämä. Monelle tärkeämpi kuin perhe. Ihmisiä, joiden kanssa kasvetaan aikuisuuteen. Kun yksi on poissa, on osa itseään poissa. Koko ympäristö suree ja tekee tunteista tuhat kertaiset. Ei ole töitä, johon paeta surua, ei ole tietoa, mihin purkaa pahaa oloaan. On vain omat, sekavat tunteet.

Mä niin toivon että jokainen noista nuorista löytää aikuisen, jolle puhua. Aikuisen, joka puhuu. Halaa. Suru on käytävä läpi, se on puhuttava ja se on itkettävä. Kunhan vaan me aikuiset jaksettais pysähtyä ja kunnioittaa nuorten surua. Jos omat lapseni joskus menettävät jotain tärkeää toivon, että heillä olisi joku, jolle puhua. Ja tiedänkin, että näin on. Onneksi. Sama henkilö, jolle minä aikoinaan purin nuoruuden huoliani. Ei niitä oikeasti kotona tahtonut jauhaa -olisi vain menettänyt kasvonsa. Puolitutulle on helpompi purkaa sydäntään kun toisella ei ole ennakkoluuloja. Noh, meidän perheessä tämä henkilö on nykyään läheisin ja rakkain ystäväni -jolle edelleenkin puran kaikki murheeni. Ja samoin taitaa tehdä tyttäreni. En sitä koskaan niin tarkkaan kysy, sillä haluan, että heidän välillään oleva luottamus pysyy.

Laitoin hymypojalle viestin eilen
"Antaa kyynelten tulla, antaa sydäntä pakottaa, antaa ajatusten sattua. Kun suru on kohdannut, lamaannuttanut, mykistänyt. Kyyneleet pesevät, itku hoitaa. Sydän aina tuntee ja ajatukset tekevät surutyötä. Surutyö on hyvästijättöä ja luopumista. Luopumista siitä, mitä emme koskaan omistaneet, vaan saimme pitää määräajan lahjana."

Aikaisemmin tänä vuonna olen pystynyt auttamaan hoitamalla asioita, selvittämällä lakipykäliä, soittamalla puheluita. Tässä en voi auttaa muuten kuin olemalla.

On niin hienoa olla kansainvälinen...

Taustaa; Hain pojalle kunnallista hoitopaikkaa -08, meille tarjottiin MELKEIN määräajan puitteissa hoitopaikkaa perhepäivähoitajalta, JOS luopuisimme eläimistämme. A)en halua lasta perhepäivähoitajalle tyttäreni saatua huonoa kohtelua eräältä perhepäivähoitajalta (lattialla nukkumista, samaa ruokaa päivästä toiseen jne jne B) En todellakaan luovu eläimistämme, jotka ovat osa perhettämme.
Kaupunki ei esitellyt yksityistä vaihtoehtoa, itse vasta useiden valvottujen vuorokausien jälkeen bongasin yksityisen päiväkodin. Piruuttani jätin ilmoittamatta paikasta kaupungille. Hoitopaikkaa tarjottiin 7kk:n odotuksen jälkeen. Soitin ja ilmoitin ettemme todellakaan ota paikkaa vastaan (elokuun 1. lähtien). 12. elokuuta tuli ilmoitus että yksityisen hoidon tukemme on lakkautettu. Soittoja Kelaan ja kaupungille; kaupunki oli lähettänyt pojan tiedot Kelaan, tuki maksetaan kaupungille, koska poika on 1.8. alkaen kunnallisessa hoidossa. Eivät kuitenkaan olleet ihmetelleet puuttuvaa nimikirjoitustani, eikä päiväkodistakaan perään soiteltu... Hyvin on lapset laskettu sielläkin.
Nooh, nyt sitten yksityine päivähoito lakkautettiin, koska kaupunki kiristi kukkaron nyörejä eikä yrittäjä halunnut alkaa nyhtämään meiltä vanhemmilta tähtitieteellisiä summia. Joten lappu luukulle ja uutta paikkaa hakemaan. Tiesin jo taas että ojan pohjalle mennään. Heti kun tieto lopettamisesta tuli, laitoin hakemuksen vetämään ja seuraavana päivänä soitin. "Vuoden vaihteessa helpottaa, kun uusi päiväkoti rakennetaan". Joo, vuoden vaihteeseen oli matkaa 6 kk. Pommitin ja pommitin. Lomalla. Varattu. Ei vastausta. Sitten tuli soitto "Kaupungin toisella laidalla olisi paikka". Päiväkoti on todella huonomainesella alueella, ja työni takia en halua astua jalallanikaan kyseiseen kaupunginosaan. Vaan minkäs teet, muutakaan ei ollut tarjolla. Vetosin viranomaisiin, päivähoidon johtajaan ja tiedustelin päiväkodin johtajalta kuinka tarkka turvallisuussuunnitelma heillä on. Ja kun mitään ei tapahtunut, kuulunut, aloitimme hoidon, ja poikakin näyttää viihtyvän.

Nyt sitten vlopun lehdessä on artikkeli kuinka ko. päiväkoti on ylpeä kansainvälisyydestään. Paljonko mahtaa olla kansalaisuuksia muissa päiväkodeissa? Kyllä, pojallamme on kaksoiskansalaisuus. Senkö takia emme saaneet hoitopaikkaa naapuristamme, vaan lapsi laitettiin muiden MaMujen kanssa saman katon alle. Lapseni ei edes ole maahanmuuttaja. Onko tämä nyt sitä kuuluisaa "kotouttamista" kun yhdessä päiväkodissa on lehden  (Aamuposti 5.9.2010) mukaan 7 kansalaisuutta. Yhdysvaltalaista ei siinä mainittu, joten plussataan ainakin yksi maa lisää.
Vai onko tämä nyt sitä, että pelätään vanhempien hermostuvan, mikäli lapsen päivähoitoryhmässä on joku hieman ulkomaalaiselta näyttävä. Sehän voi olla vaikka tarttuva tauti. Asia ei nyt ihan jää tähän. Palaamme astialle kun tunteet viilenevät ja saan muutaman ihan oikean kirjelmän laadittua... Tämä kaupunki on mun mielestä aivan liian pieni "kansainväliselle" päiväkodille, varsinkin kun vanhemmat eivät vapaaehtoisesti lastaan sinne ole laittaneet. Ainakaan meidän tapauksessa.

Räkä on rock

Toissa viikolla oli vähän nuhaa, kurkkukipua ja silmätulehduksen poikasta. Rakkaat ystävät ei hirveän pitkään kulkenu mun kanssa, ja innostuin jo duunistakin. Mut keleen kele. Ensin nappas nuha mut, ja nyt on megayskä ja keuhkot jumissa. Ei auta viski eikä kuuma suihku. Se on vaan raahauduttava lääkäriin vinkumaan jos vaikka pääsis röntgeniin. Ja duuniin soitto...
Mikäköhän siinä on että se on niin noloa ilmoittaa sairastamisestaan töihin. Sitä aina viimeseen asti yrittää pysyä töissä ja vasta kun on toinen koipi sängyssä niin sitten ehkä voi harkita kotiin jäämistä. Ja sairaus vaan pitkittyy. Aikoinaan itse otin vastaan sairasloma puheluita, enkä mä hiiltynyt niille saikkulaisille. Ihmiset tulee kipeeks ja piste. Ei ne sille itse mitään voi (no okei, mun omat keuhkot ei ainakaan oo menny parempaan tupakan takia, hih). Hommataan tuuraaja ja homma on selvä.Onko se sitten se että tietää että aiheuttaa ylimääräistä työtä toiselle, vaiko se, että tietää läpän lentävän puhelun loputtua. Joo-joo, taas se eukko on kipeenä.
Pitäis vaan ajatella että siitähän henkilöstösuunnittelijoille maksetaan, vuorojen paikkailusta. Ja mikä parempaa, lisätunteja kaipaava saa niitä lisätunteja. Ja parempi sairastaa kotona kuin tartuttaa virus muihin työpaikalla. Ite saan lähes raivarit, jos joku mun työntekijöistä pärskii ja köhii vuorossaan, eikä suostu jäämään sairaslomalle. Joten jep. Olen saikkukone.
Mutta valittaa en jaksa. Facebookissa on viime päivinä ollut statuspäivityksiä toisen perään jossa ilmoitetaan kuumelukemat tunnin välein, liman koostumus ja yskän laatu. Ei oo väärin ilmoittaa olevansa kipeä, mutta jatkuva valitus alkaa nyppimään. Tää on flunssaa vaan, ja kuuluu tähän elämään. Siihen ei kuole, se menee ohi. Ja tässä minä olen. Kirjoittamassa kokonaista blogikirjoitusta flunssastani :P *niisk* *köh*

Turpiin vaan ja onnee. Vai miten se meni.

Telkassa pyörii Boxing Night ja Eva Wahlström otti voiton kotiin kun Venäjän Manakova keskeytti leikin mukamas hauiksen repeämisen takia. Nii varrrrmaaan. Wahlström iski muutaman hemmetin hyvän tällin eikä voinu muuta kuin ihailla mimmin liikettä. Ja kroppaa. Tahtoo kanssa :D
Wahlström luultavasti treenaa useammin kuin kerran päivässä, hoitaa muksun ja kodin, pressin ja viel muut edustusjutut päälle. Millä rahalla? Mä veikkaan että kamppailulajien ammattilaiset ei kauheasti apurahoja saa. Jotain tietty, mutta tienaavat taatusti vähemmän kuin lätkän/futiksen pelaajat, yleisurheilijat tai talvipelleilijät. No okei, lajien näkyvyys on ehkä parempi ja on helppo saada sponsseja ja kansan tuki taakse. Mut mietitään kuka treenaa ja kovimpaa. Kyllä silloin puhutaan näistä miehistä ja naisista, jotka heittävät hanskat käteen ja astuvat kehään. Ja jos ajateltais Suomen rajoja pidemmälle, kyllä se on nyrkkeily ja vapaaottelu joilla on maailmassa melkoiset katsoja määrät(Nyt tosin ei verrata moottoriurheiluun tai edellä mainittuihin joukkuelajeihin.)

Ns. kausiurheilijoille tungetaan rahaa ja kirjoitellaan lehdissä haastatteluja, äänestetään arkadianmäelle ja nämä ympärivuoden kisaavat pärjätköön ihan itsekseen. Eva, Amin ja Roger ovat saaneet palstatilaa, mutta tuolla olisi iso liuta artikkelien arvoisia faittaajia, jos vaan ymmärrettäisiin alkaa antamaan tunnustusta. Vai onko Suomen kansakin niin kausihenkistä ettei mielenkiintoa riitä ympärivuoden kestävään urheiluun. Lätkäkausi on lätkäkausi ja formulakausi on formulakausi. Kamppailulajeja seuratessahan voi mennä vuoden ajat sekaisin!!

Niin vai onko se oikeasti että asiasta tietämättömät pitää lajeja väkivaltaisina? Onhan siellä välillä verta ja turvonneita silmiä ja joskus jopa kannetaan kaveri paareilla kehästä pois. Kyllä niitä kolhuja tulee lajissa kuin lajissa. Tossa ne nyt sattuu olemaan näkyviä ja aika usein pieniä pintahaavoja. Jos siinä kuolemaa tehtäis niin ottelu ei jatkuis kun verta alkaa tippumaan. UFC 118:ssa oli loistava esimerkki kun Diaz huitaisi Davisia silmäkulmaan muistaakseni ekassa erässä. Verta tuli urakalla mutta niin vaan Davis taisteli. Kattokaa juutuubista kuinka pitkään miehessä oli virtaa. Ihan uskomaton meininki! Ja kyllä. Meillä katsoo lapsetkin nyrkkeilyä ja vapaaottelua. No joo, voidaan alkaa keskustelemaan että nyt sitten lapset treenaa koulussa välitunnilla. Kun ne lapset opetetaan siihen että energiat tuhlataan tatamilla, ne kasvaa ja oppii siihen, ettei ne otteet, lyönnit, potkut kuulu koulun parkkipaikalle vaan kehään. Ja voihan ne vahingossa oppia puolustamaankin itseään. Meidän perheessä ei ainakaan kauhistella jos joltain meistä aukeaa polvi tms. ja tulee verta. Ylös vaan ja meno jatkuu. Oon ainakin tullut siihen tulokseen että suhtautuminen pieniin klommoihin aika pitkälle pohjautuu juurikin siihen että kehässä pysytään niin pitkään kuin joku viheltää pelin poikki.

En tiedä miten noista lajeista sais kansallislajeja. Olis niin upeeta nähdä Suomen edustustoa vaikkapa sitten UFC:ssä. Suomalainen sisu on sellainen, että sillä pistettäis Silvankin pelleilylle loppu. Mä taidan alkaa keräämään kolehtia.
Oliskohan niitä muita tuntemattomia yksilölajeja jotka kaipaisivat näkyvyyttä. Mä voisin alkaa lobbaamaan. Niin pal mä vihaan hiihtoa ja pituushyppyä.

Mä oon niin takas

Entinen blogi on historiaa, ehkäpä sieltäkin jotain irtoaa tänne. Mutta nyt mennään näillä. Kunhan taas pääsen vauhtiin.. On niin paljon sanottavaa ja kohta on taas aikaakin. Toivottavasti.